Sirkus on syntyjään poikkitaiteellinen ilmiö. Nykysirkus tarjoaa parhaimmillaan ennennäkemättömiä elämyksiä, oivalluksia ja tunnelmia yhdistettynä sirkuksen taito- ja vaaramomenttiin. Pienen mittakaavan esimerkkinä mainittakoon Wunderkammerissa Musiikkitalossa viime perjantaina 31.8. koetut sirkustaitelija-muusikko -parit, joista vaikuttavin oli ehkä jonglööri Sakari Männistön ja pianisti Emil Holmströmin duetto. Pieniä eleitä, keskittynyttä, toimivaa.

Yhtä toimivaa ei valitettavasti ollut Circo Aereon Juhlaviikko-ohjelmistoon kuuluva Camping 2. Menin torstaina 6.9. Cirko-keskukseen Suvilahteen odottaen näkeväni ennakkoluulotonta tarinankerrontaa näyttävän ilmasirkuksen ja kekseliään audiovisuaalisuuden kera. Poikkitaiteellisuutta ja -tieteellisyyttä esityksessä kyllä löytyi; sirkukseen yhdistettiin (kesä)teatteria, hiphopia, tarinankerrontaperinnettä ja Osmo Tammisalon kulttuuribiologisia pohdintoja. Ja tietenkin ääntä ja valoa, jotka tosin jäivät nöyrästi taustarooliin.

Esityksen pääteemaksi hahmotin muukalaisuuden ja vierauden. Ohjelmamainoksessa luvattiin vapaata rönsyilyä, ja sitä esitys tarjosi. Muista lukuisista teemoista oli vaikea saada otetta. Hesarin mukaan Camping 2 halusi kysyä, miten erilaiset ihmiset saadaan tulemaan toimeen keskenään. Näin jälkikäteen mietittynä monet esityksen osaset kyllä solahtivat tuon sateenvarjokysymyksen alle.

Itselle jäi kuitenkin Maksim Komaron ohjauksesta sekava fiilis. Ikään kuin eri taiteen- ja tieteenlajien taitajat olisivat kokoontuneet yhteen improvisoimaan kasaan esitystä ilman käsikirjoitusta tai sen kriittisempää kokonaisnäkemystä. Nykyteatterissahan tämä on kai normaali työskentelytapa, mutta nyt osaset jäivät kovin irrallisiksi. Karsimista ja jäntevöittämistä olisi kaivannut.

Sinänsä toimivia hiphop-biisejä oli myös liian monta. Kokonaisuus kärsi, etenkin kun aiheet pyörivät lähinnä Kallion kaupunginosassa ja tuntuivat vain ohuesti koskettavan esityksen ydintä. Mikä se nyt sitten olikaan. Hiphopista puheen ollen, kovin tiukassa muuten tuntuu istuvan perinne, että mies räppää ja nainen laulaa kertosäettä. Tälläkin kertaa yhdessä biisissä spiikattiin "naiskaunetta" lavalle ja siellä hän (Kaisa Niemi) seisoi takanurkassa mikrofonin ääressä ja lauloi kauniita stemmoja kertsissä. Jos kyseessä oli tarkoituksellinen statement, se jäi kovin epäselväksi. Nainen rap-skenessä olisi nimittäin istunut mainiosti ainakin alien/ufo-teemaan.

Tuomas Norvio vastasi äänimaisemasta koneidensa ääressä. Hänen lisäkseen stagen reunaan sijoitetussa livebändissä soitti multi-instrumentalisti Markus Lahtinen. Simppeli äänisuunnittelu ja kone-henkinen musa toimivat, vaikka tajunta ei räjähtänytkään. Eikä aina pidäkään. Myös Timo Nurminen osallistui esityksen loppupuolella musisointiin kitaralla ja taitavalla banjonsoitollaan.

Juho Rahijärven valot olivat perushyvää settiä. Cirkon korkea tila antoi profiilien kiiloille tilaa avautua ja luoda usvaan hienot valorihmastot. Jotain vielä taianomaisempaa olisi kuitenkin kaivannut, liikuttiinhan esityksessä ajoittain hypnoosin ja ufojen maailmassa. Verhojen avaaminen ikkunoiden edestä ja mustan esitystilan muuttuminen kuin taikaiskusta tässä hetkessä ja ympäristössä olevaksi Suvilahden rakennus 8:ksi oli tehokas temppu. Efekti kuitenkin menetti tehonsa, kun loppuräppejä ja loppukohtausta venytettiin ylipitkäksi.

Odotin Camping 2:lta hulluja kokeiluita, hypnoottista tajunnanvirtaa ja sirkusta ilman turvaverkkoja, mutta ihan sinne ei ylletty. Joskus pelkkä tasokas sirkuskin puhuttelee.